Pohjolan Perintö – valokuvanäyttely
1.10. – 30.11.2025 Tuusulan Urheilukeskus, Ravintola Muuvi
AVAJAISET 1.10 klo 18.00, tervetuloa!
Kauan ennen kuin Pohjolan rannat hiljenivät, syntyi tarinoita sotureista ja seikkailijoista, kauppiaista ja käsityöläisistä. Heidän elämänsä kudottiin yhteen voimasta, uskosta ja yhteisön siteistä – kertomuksista, jotka ovat säilyneet saagoissa ja legendoissa.
Pohjolan perintö vie sinut ajassa taakse, aikaan jolloin viikingit olivat sekä arjen ihmisiä että suurten kertomusten sankareita. Valokuvat herättävät henkiin hetkiä, joita ei ole koskaan nähty – mutta jotka voisivat olla totta. Teräksen välke, tulen hehku ja katseiden voima rakentavat kuvia, joissa todellisuus ja myytti kietoutuvat yhteen.
Näissä kuvissa on tarkkuutta ja aitoutta, mutta myös unelmien ja tarinoiden voimaa. Jokainen hahmo, jokainen ele ja jokainen yksityiskohta on osa suurempaa kertomusta: sitä perintöä, jonka Pohjola jätti maailmalle.
Viking_Photoshoot on suomalainen kuvaajista ja harrastajista koostuva ryhmä, joka yhdistää viikinkiperinnön ja elokuvallisen draaman ainutlaatuiseksi visuaaliseksi kokemukseksi. Ryhmän lavastetut kuvaukset kuljettavat osallistujat ja katsojat aikaan, jolloin historia ja myytti kietoutuvat yhteen – hetkiin, jotka tuntuvat yhtä aikaa todellisilta ja tarunomaisilta.
Tapahtumat järjestetään eri puolilla Suomea yhteistyössä erilaisten historiallisten kohteiden ja toimijoiden kanssa, kuten Raaseporin linnan ja Rosalan viikinkikeskuksen. Näin syntyy kokonaisuuksia, jotka eivät ainoastaan tuo esiin visuaalista näyttävyyttä, vaan myös tukevat kulttuuriperinnön elävöittämistä ja yhteisöllisyyttä.
Viking_Photoshootin kuvat ovat enemmän kuin lavastettuja otoksia – ne ovat eläviä tarinoita, jotka herättävät henkiin Pohjolan saagat yksi vaikuttava kuva kerrallaan.
Soturin henki
Tulen hehku tanssi seinillä ja loi varjoja, jotka näyttivät menneiden taisteluiden hengiltä. Soturit löivät nyrkkinsä pöytiin, torvet kohosivat korkeuksiin, ja nauru sekä sotahuudot sekoittuivat kuin ukkosen jylinä.
Viikinkimies ei kuitenkaan hymyillyt. Hänen harmaat silmänsä kantoivat mukanaan muistoja kaatuneista tovereista, niistä jotka eivät enää kohottaneet torviaan. Ja silti — he eivät olleet poissa. Hän tunsi heidän läsnäolonsa, kuuli heidän äänensä tuulen huminassa, ja näki heidän astuvan suurten ovien läpi kohti Valhallaa.
Mies puristi miekkansa kahvaa tiukemmin ja antoi itselleen luvan hengittää syvään. Hän tiesi, että hänen aikansa tässä maailmassa oli rajallinen. Ja kun hänen hetkensä koittaisi hän liittyisi heidän joukkoonsa, jotka lauloivat voitonlauluja.
Teemu – Shamaahinen
Vapauden voima
Laitumen reunalla seisoi nainen ja hänen rinnallaan ruskea hevonen, jonka vaalea harja heilahteli kevyesti viileässä tuulessa. Eläimen hengitys kohosi valkeana usvana, ja sen suuret silmät katselivat naista luottamuksella. Kun nainen ojensi kätensä ja silitti hevosen turpaa, kosketus kertoi enemmän kuin sanat: se puhui ystävyydestä, uskollisuudesta ja siitä voiman lähteestä, jota he molemmat kantoivat.
Heidän välillään vallitsi hiljainen yhteys, jonka saattoi aistia vain sydämellä. Hetki jäi pysyväksi kuin ikiaikainen vala — lupaus, että yhdessä he kulkisivat läpi myrskyjen, sotien ja aikojen, vahvoina kuin pohjoisen maa itse.
Hevonen ei ollut vain matkakumppani, vaan osa hänen tarinaansa: uskollinen liittolainen, joka kantoi hänen unelmiaan ja surujaan, ja jonka peilasi hänen omaa sisintään.
Tiina – Toinenpuolitiikeriä
Petturin kirous
Juonivainen ystävätär oli aiheuttanut kipua ja pettymystä, mutta nainen tiesi, että jokainen teko oli harkittava tarkkaan. Kirves ei ollut vain ase, se oli päätös, mahdollisuus ja valta — ja hänen sormensa tunsivat sen painon.
Hän muisti hetket, jolloin he olivat nauraneet yhdessä, kulkeneet samoja polkuja ja jakaneet salaisuuksia, joita kukaan muu ei ollut kuullut. Muistoissa ystävättären katse oli lämmin, mutta nyt tuo sama katse tuntui vain kylmältä varjolta. Pettäminen oli jättänyt syvän haavan, eikä nainen tiennyt, oliko se haava, joka voisi koskaan täysin parantua. Silti jokin hänessä epäröi: oliko kostossa lopulta vapautta vai ainoastaan uusi kahle?
Mieli viritti jokaisen mahdollisen seurauksen: voiko kostaa ilman, että hän menettäisi itsensä? Vai olisiko viisaus parempi kuin raakuus? Yksi silmänräpäys, ja päätös olisi tehty — mutta ennen sitä hän vain istui, sormet hipoivat terää ja ajatukset kiertyivät kuin jousen kieli, jännittäen hetkeä, jolloin kohtalon langat olisivat hänen käsissään.
Emilia – llemiraill
Lohdun luoja
Punahiuksinen nainen istui llinnan suuressa salissa, kädet puristautuneina yhteen, ja kyynel vieri hänen poskelleen. Huoneessa vallitsi hiljaisuus menetyksen surusta, joka tuntui kutistavan maailman ympäriltä.
Takana seisoi viikinkisoturi, joka kumartui hieman. Hänen äänensä oli matala ja rauhoittava, kuin tuulen kuiskaus vuonon yli. Hän ei yrittänyt poistaa tuskaa, mutta sanat kantautuivat sydämeen: lohdutus, ymmärrys ja vahvistus siitä, että suru oli sallittua, ja että nainen ei ollut yksin.
Nainen nosti katseensa hitaasti, silmistä heijastui kipu ja haavoittuneisuus, mutta myös pieni kipinä toivoa. Soturin läsnäolo, hänen hiljainen tuki, oli kuin turvasatama myrskyn keskellä — lupaus siitä, että elämä kuljettaisi heidät eteenpäin, vaikka menetyksen varjo pysyisikin vierellä.
Reeta – Spear_of_asdis
Kalle – Kallebreilin
Matkamiehen onni
Mies istui kuluneen puupöydän ääressä, kynttilänvalo leikitteli hänen kasvoillaan ja heitti varjoja seinille. Kädessä hän piti noppia, pieniä kapinallisen kohtalon symboleita.
Pöydän hiljaisuus oli lähes pyhä. Silmät seurasivat, kuinka nopat pyörivät ja pomppivat puun pintaa vasten.
Olisiko onni kääntymässä hänen puolelleen vai jatkaisiko se voitokasta kulkuaan jossain muualla? Sitä Matkamies ei voinut tietää — vain jumalat, nopista huolimatta näkivät tulevaisuuden polut.
Nopat pysähtyivät. Vielä ei ollut selvää, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, mutta hän tiesi, että hän kantaisi kohtalonsa yhtä urhoollisesti kuin miekkaansa.
Janne – Spirit_of_viking
Sydänystävän sielu
Toisen hiukset valuivat kuin auringon vaalea kulta, letittyinä taidokkaasti kuin tarinan lanka, kun taas toisen punaiset hiukset leiskuivat kuin liekit, täynnä intoa ja voimaa. Kun heidän hiuksensa lomittuivat, ne muodostivat täydellisen sydämen, symbolin yhteydestä, joka oli yhtä ikuinen kuin Pohjoisen taivas ja maa.
Se hetki ei ollut vain ystävyyden, vaan myös uskon ja luottamuksen hetki. Kaksi sielua, kaksi tarinaa, sidottuna yhteen hiusten ja sydämen muodossa — muistutus siitä, että yhdessä he olivat vahvempia kuin yksinään koskaan voisivat olla.
Erilaisuutensa kautta he täydensivät toisiaan: soturin rohkeus vahvisti neidon epävarmuutta, ja neidon lempeys tasapainotti soturin tulisuutta. Yhdessä he kulkivat maailman halki, jakavat sekä voitot että surut, ja jokainen koettelemus vahvisti heidän siteensä kestämään läpi elämän.
Vappu – Vapputiina
Jatta – Korppikeitto
Haaveilijan katse
Nainen istui pöydän ääressä, sormissaan vanha, kulunut kirja, jonka sivut kertoivat salaisuuksia kaukaisista maista. Hän pyöritteli sitä kevyesti, katseli kuluneita kirjaimia ja antoi mielikuvituksensa lentää yli vuonojen ja vuorten, halki myrskyisten merien ja vieraiden maiden torien.
Linnan raskaat, kylmät seinät ympäröivät hänet, mutta ne eivät voineet kahlita hänen ajatuksiaan. Hän halusi olla osa jotain suurempaa, tarinaa, joka kantaisi yli ajan ja paikan, jossa hänen nimensä jäisi muistiin.
Hän huokaisi hiljaa, silmät täynnä haaveilijan tulta. Kirja liukui pöydän pinnalle, ja jokainen sivu oli kuin portti uuteen seikkailuun. Hän ei ollut vain nainen linnan varjoissa — hän oli unelmoija, sydämessään vapaa, ja jokainen ajatuksen säie kantoi häntä kauas, kohti suurta tarinaa, jonka hän itse aikoi löytää.
May – Maylinlol
Taivaan tytär
Yksinäinen nainen istui sammaleiden keskellä, ympärillä vain varjojen ja tuulen kuiskausten ääni. Mättään päällä paloi kynttilä, sen liekki hehkui kuin oma pieni aurinko ja loi kultaisen hehkun ympärille.
Hänen kasvonsa olivat suunnatut kohti taivasta, ja käsi kohosi ylös kuin pyytämään, kutsuen jotain kaukaa pilvien takaa. Hiljaisuudessa hän kuiskasi: “Anna minulle rohkeutta sodan melskeessä, suojele minua tulevilta varjoilta, ja johdata askeleeni oikealle tielle. Olkoon voimani yhtä puhdas kuin liekki edessäni, ja sydämeni yhtä vahva kuin taivas, joka minua katsoo.”
Kun sanat haihtuivat hänen huuliltaan, metsä vastasi. Tuuli voimistui hetkeksi, humisten kuin näkymätön kuoro, ja kynttilän liekki venyi ylöspäin, aivan kuin se olisi tahtonut koskettaa taivasta.
Sonja – Muodonmuutostaikoja
Talven metsästäjä
Viikinkimetsästäjä nojasi kylmään kiviseinään, vartalo rentona mutta valppaana. Hän katseli horisonttia, missä auringon viimeiset säteet värjäsivät metsän latvuston kultaiseksi. Vaikka kesän tuulet vielä leikkivät lehtien lomassa, hänen nenäänsä kantautui talven viileä tuoksu — jäähtyvä maa, kosteat havut ja hiljainen odotus.
Hän tiesi, että seuraava retki ei tarjoaisi saalista itsestään; se vaatisi tarkkuutta, kärsivällisyyttä ja rohkeutta. Linnan hiljaisuus ympäröi hänet kuin pehmeä viitta, mutta jokainen risahdus, jokainen linnun ääni tuntui merkkinä siitä, että luonto oli hereillä ja valmis testaamaan hänen taitojaan.
Metsästäjä sulki silmänsä hetkeksi ja hengitti syvään ja tunsi yhteyden maahan ja metsiin. Odotus oli osa hänen elämäänsä, ja siinä hiljaisuudessa hän valmistautui — sydän valmiina seuraavaan seikkailuun.
Kalle – Kallebreilin
Rakkauden lupaus
Pariskunta seisoi syrjässä linnan melskeestä, muu maailma katosi heidän ympärillään. Miehen kädet pitivät varovasti sarvesta tehtyä kaulakorua, sen pinta kiilsi tulen hehkussa. Hän ojensi korun naiselle, katse täynnä hellää kunnioitusta ja sanoja, joita ei tarvinnut lausua ääneen.
Naisen silmät kirkastuivat yllätyksestä ja liikutuksesta. Hän ymmärsi heti: tämä ei ollut pelkkä koru, vaan lupaus, merkki yhteisestä voimasta, rakkaudesta ja uskosta toisiinsa. Sarvi oli kantanut symbolista merkitystään vuosisatojen ajan, ja nyt se kertoi tarinaa heidän välisestä sidoksestaan, yhtä vahvasta ja kestävää kuin Pohjolan kalliot.
He seisoivat hetken lähekkäin, kädet ja sydämet vierekkäin. Rakastettu esine oli enemmän kuin lahja; se oli merkki, joka kantaisi heidän tarinaansa eteenpäin, vuodesta toiseen, kuten rakkaus itse.
Hanna – Hanna_von_sass
Antti – The.kossu
Odotuksen varjo
Nainen oli kyyryssä seinän takana, suuri kirves puristettuna käsissään. Sydän pamppaili, korvat herkkinä jokaiselle äänen särähdykselle, sillä sota lähestyi, sen melske ja raakuus olivat väistämättömästi tulossa.
Hänen mielessään pyöri vain yksi asia: perhe. Jokainen hengenveto muistutti siitä, miksi hän oli tässä, miksi jokainen hetki ja jokainen liike oli tärkeä.
Hän odotti hiljaa, tarkkaili varjoja ja miettien sopivaa hetkeä — hetkeä, jolloin hänen rohkeutensa ja taitonsa voisivat suojella niitä, jotka hän rakasti yli kaiken. Sodan lähestyminen tuntui kammottavalta, mutta nainen tiesi: hän oli valmiina kohtaamaan sen, seisomaan perheensä vierellä ja tekemään kaiken, mikä vaadittiin heidän turvansa eteen.
Jenny – Jenny_modelingonly
Viiman vanki
Nainen seisoi linnan pihalla, kylmä talven viima puri hänen poskiaan ja tunkeutui vaatteiden läpi. Lumi leijaili hiljalleen alas, peittäen kivet ja polut, kuin maailma olisi yrittänyt pehmentää sen ankeutta. Hänen silmänsä tuijottivat kauas horisonttiin, odottaen rakastaan palaamaan taistelusta.
Jokainen tuulen puhuri tuntui kylmempänä, jokainen tuulen henkäys ja lumihiutale muistutti hänelle elämän karuudesta ja sodan armottomuudesta. Sydän oli raskas, mutta toivo piti sen lämpimänä — vielä näkisi soturinsa, koskettaisi häntä ja kuuntelisi hänen kertomusta vieraista maista.
Silti hetkessä oli myös yksinäisyyden tuska: maailma tuntui pysähtyneeltä, lumihiutaleiden hiljaiseen tanssiin kahlittuna. Hän odotti, sydän valmiina iloon ja suruun, tietäen, että rakkaus oli samaan aikaan hänen turvansa ja haavoittuvuutensa.
Teresa – Alternative_angela
Kohtalon kosketus
Hän tiesi iankaikkisen, näki menneet teot ja tulevat kohtalot yhtä selvästi kuin tuulen liikkeen oksissa. Hänen tietoisuutensa oli sekä lahja että kirous: hän kantoi viisauden painon, mutta jokainen näkemä polku muistutti myös kärsimyksestä ja menetyksestä.
Hän ei vain ennustanut tulevaa — hän kuuli metsän sydämen sykkeen, ymmärsi jokaisen sielun liikkeen ja jokaisen kulkijan salaisen toiveen. Hänen kosketuksensa oli lempeä, mutta hänen sanoissaan piili voima, joka saattoi muuttaa kohtalon kulkua tai sytyttää pelon liekin.
Hän seisoi hiljaa, metsän hämärässä, ja katseli maailmaa kuin sen ikuinen todistaja. Viisaus ja kirous kulkivat hänen rinnallaan kuin varjo ja valo, yhtä erottamattomina kuin tarinat ja kertomattomat salaisuudet.
Maija – Maijamjam_
Minna Wallenius on Tuusulasta käsin työskentelevä valokuvaaja, jota kiehtoo tarinankerronta ja heittäytyminen erilaisiin maailmoihin. Minulle valokuvaus ei ole vain kuvan ottamista, vaan matka, jossa ihminen, tunnelma ja hetki sulautuvat yhteen. Rakastan sitä, että jokainen kuvattava pääsee näyttämään oman persoonansa – olipa se sitten herkkä ja hauras, rohkea ja rosoinen tai täysin rooliasuun eläytyvä. Valokuvauksessa parasta on se, että jokainen hetki on erilainen, ja aina löytyy uusia tarinoita kerrottavaksi.
Minna on toiminut useita vuosia puheenjohtajana Tuusulan Valokuvaajat ry:ssä, vaikuttaa Suomen Kameraseurojen Liiton hallituksessa ja kuuluu useaan aktiiviseen TFP (time for photo) kuvausryhmään.
Valokuvauksessa hänen ohjenuoranaan on: Ole oma itsesi. Näytä persoonallisuutesi.
Lisää kuviani löydät M.Wallenius Photography instasta
Näyttely on toteutettu yhteistyössä Tuusulan kunnan ja Tuusulan Urheilukeskuksen kanssa. Kuvien vedostamisesta ja pohjustamisesta vastasi Hyvinkäällä sijaitseva perheyritys Fotoman.
Ihanaa kun tutustuit näyttelyyni.
***